Anne Frankin talo Amsterdamissa

Kävin viime viikolla työmatkalla Amsterdamissa. Yhtenä melkeinpä pakollisena vierailukohteena minulla oli Anne Frankin talo, eli talo, jossa juutalainen tyttö nimeltä Anne Frank piileskeli natseja perheensä kanssa toisen maailmansodan aikana. Anne piti kokemuksistaan päiväkirjaa, joka on myöhemmin julkaistu kirjana. Olen tuon kirjan lukenut joskus yläasteaikoina, ja se pitäisi kyllä lukea uudestaan. Joka tapauksessa perhe ehti asua piilopaikassa yli 2 vuotta, kunnes se paljastui elokuussa 1944. Perhe lähetettiin keskitysleirille, josta ainoana henkiinjääneenä palasi Annen isä, Otto Frank. Isälle annettiin Annen päiväkirjat, ja ne julkaistiin kirjana vuonna 1947. Otto Frank ja Johannes Kleiman perustivat Anne Frankin säätiön, ja ostivat piilopaikkana olleen rakennuksen vuonna 1957. Talosta tehtiin museo kolme vuotta myöhemmin.

Ihmisiä jonottamassa museoon

Vuosien varrella vierailijoiden määrät museossa ovat lisääntyneet hurjasti, ja taloa on jouduttu korjaamaan ja parantelemaan, jotta se kestäisi nykyiset kävijämäärät. Itse asiassa museo on kuuluisa sen pitkästä ja kiemurtelevasta odotusjonosta, kun ihmiset jonottavat päästäkseen vierailulle. Museon sivuilla myydään sisäänpääsylippuja tiettyihin vierailuaikoihin, ja ne pitää ostaa hyvissä ajoin etukäteen. Valitettavasti etukäteen ostetuilla sisäänpääsylipuilla pääsee museoon vierailulle ainoastaan klo 9.00-15.30 välisenä aikana. Tämän jälkeen vierailukäynti toimii jonotusperiaatteella, eli ainakin näin toukokuussa klo 15.30-22.00 välisenä aikana (jolloin museo on auki) vierailijat joutuvat jonottamaan jopa parikin tuntia. Ja koska meillä oli työmatkalla ohjelmaa joka päivä noin neljään asti, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi jonotus illalla. Menimme matkaseurani kanssa maanantaina iltapäivällä noin viiden aikaan museolle, ja jono näytti pitkältä. Luovutimme siinä vaiheessa, ja päätimme tulla myöhemmin illalla uudestaan. Mukava shoppailu- ja kaupunkikierros sopi siihen väliin, jonka päätteeksi kello kahdeksan jälkeen palasimme takaisin museolle. Tuolloin jono oli jo huomattavasti lyhyempi, ja menimmekin jonon jatkoksi. Puoli yhdeksän maissa meille tultiin kertomaan, että ehdimme vielä museoon ennen sen sulkeutumista. Jonotusaika oli noin puoli tuntia, ja itse museovierailuun meneen noin 45-60 minuuttia.

Anne Frankin patsas

Museon sisällä ei valitettavasti saa kuvata, joten minulla ei ole sieltä kuvia. Sinne ei myöskään saa viedä suuria laukkuja, eikä siellä ole säilytystilaa vierailijoiden tavaroille tai takeille. Lastenvaunut ilmeisesti pystyy jättämään museon ala-aulaan. Museon sisällä on jyrkkiä portaita, joten pyörätuolilla ei pääse joka paikkaan. Sisäänpääsymaksu oli aikuisilta 9 euroa, ja heti alkuun vierailijoille annetaan kaulanauhassa roikkuva audiolaite. Suomeksi äänitettä ei saa, mutta englanniksi saa.

Museon sisällä ei ole juurikaan huonekaluja, sillä natsit hävittivät suurimman osan perheen tavaroista. Ja toisaalta ne hankaloittaisivat liikkumista, sillä vierailijoita on paljon. Enimmäkseen museo koostuu seinillä roikkuvista kuvista, pienistä videopätkistä yms. joiden avulla perheen tarinaa käydään läpi. Vierailu on pysäyttävä, sillä perheen piileskelytilat ovat ahtaat ja kun miettii sitä, että neljän seinän sisällä joutuisit piileskelemään yli kaksi vuotta peläten, tuntuu se todella käsittämättömältä. Samanaikaisesti olisin kuitenkin odottanut vielä jotain enemmän museokäynniltä. Joka tapauksessa vierailukäynti museossa on sen arvoinen, mutta en välttämättä jonottaisi kahta tuntia sinne, kuten pahimpaan ruuhka-aikaan ihmiset joutuvat tekemään.